Toijalan Kiviveistämö 90 vuotta

Kivitöitä vuodesta 1929

Lauri Jokinen syntyi ratamestari Klas Jokisen ja hänen vaimonsa Hildan työläisperheeseen 22.3.1905. Nuorena miehenä hän toimi renkinä kotimaisemissaan Toivettulassa, mutta ajatteli jo tuolloin, ettei näissä hommissa loppuikäänsä viihdy.

Moninaisten työrupeamien jälkeen yritteliäs parikymppinen nuorukainen lähti Helsinkiin. Serkkunsa vinkistä Jokinen hakeutui Jooseppi Järvisen kiviveistämölle töihin, joka sijaitsi lähellä Hietaniemen hautausmaata. Muutaman vuoden aikana Lauri Jokinen hankki itselleen kivenhakkaajan ammattitaidon – se olikin niitä taitoja, joita ei koulussa opittu.

Kivihommien kautta Lauri löysi myös tulevan puolisonsa. Hän tutustui erään Karijoelta Pohjanmaalta saapuneen työmiehen sisareen Ilmaan. Ilma Malm oli tullut myös Helsinkiin töitä etsimään: hän elätti itsensä ompelijana ja ryhtyikin itsenäiseksi yrittäjäksi nuoresta parista ensimmäisenä ostaessaan viimeistä huutoa olevan Singer-ompelukoneen.

Lauri puolestaan kehittyi kivenhakkaajana. Homma oli käsityötä. Hänestä tuli erityisen taitava kivenhakkaaja ja tekikin erilaisia erikoistöitä kuten maljakoita, kuppeja ynnä muita vakaita kädentaitoja vaativia töitä. Alalle ominaista oli, että hakkaajat tekivät töitä omilla työkaluillaan. Jokaisella miehellä oli oma pakki. Se sisälsi tarvittavat työkalut, joita olivat muun muassa piikit, vasarat, kanttirauta, pukkelit ja tartuntapihdit. Pukkeleita, joilla saatiin erilainen pinta, oli useampaa karkeutta. Samoin muita työkaluja oli useampia – vasaroita oli montaa eri kokoa ja meisseleitä tarvittiin useita, joten pakki oli iso ja painava. Tällaisen kivimiehen työkalupakin keräsi itsellensä vähitellen Lauri Jokinenkin.

”Kuule Jokinen, sussa on sellaista kapitalistin henkeä”, tokaisi kerran Järvisellä työskennellyt hakkaaja Aaltonen Laurille

Kotikonnuillaan käydessään Lauri Jokinen alkoi katsella yritystonttia Toijalasta. Sellainen löytyikin Ylpön mailta Sontulantien varrelta. Niinpä tämä vähän kapitalistihenkinen kivenhakkaaja lastasi pakkinsa junaan ja toi työkalunsa Toijalaan. Asemalta ne vietiin pimenevässä syysillassa uudelle yritystontille. Ensimmäisen työn uusi akaalainen yritys Kiviveistämö L. Jokinen sai entiseltä työnantajaltaan: Toivettula teetti Laurilla reunakivet sukuhaudalleen Akaan hautausmaalle.

Vuosi oli 1929.

Käsitöistä teolliseen toimintaan

Lauri Jokinen tuli Helsingistä poikamiehenä, mutta pian Toijalassa tanssittiinkin jo häitä, kun perässä tuli myös Ilma.

Paikkakunnan oma yrittäjä sai hyvin töitä ja pian oli palkattava lisää miehiä. Töihin saapui myös vaimon veli Ilmari Malm, joka otettiin myös osakkaaksi. Yhteistyö ei kuitenkaan sujunut mutkitta ja parin vuoden jälkeen Ilmari lähti ja perusti oman yrityksensä Harjavaltaan – Ilmari Malmin perustama kiviveistämö tunnetaan vielä tätä nykyäkin maineikkaana sisustuskiviä valmistavana Vientikivi Oy:nä. Töitä hakevia hakkureita sen sijaan Toijalaan saapui Tampereelta, Vehmaisista ja Iittalasta. Näiden mukana tuli muun muassa Kalle Stenman, joka olikin pitkään Jokisen hommissa. Päätuotteena olivat hautakivet, mutta töihin lukeutui muutakin, esimerkiksi kivirappusia. Markkinoita oli myös Akaan ulkopuolella. Kiviä toimitettiin muun muassa Punkalaitumelle, Asikkalaan ja Lahden seudulle. Verstas kasvoi 1930-luvulla niin, että töissä oli parhaimmillaan toistakymmentä miestä.

Töitä tehtiin edelleen hakkaajien omilla työkaluilla. Ne olivat kuitenkin tylsyviä teräaseita. Kalut olivat yleensä sepän tekemiä ja vain seppä ne myös kunnolla pystyi teroittamaan. Jokisen kiviveistämöllä pidettiin terien teroittamiseen kerran viikossa niin kutsuttu pajapäivä. Silloin paikalle saapui seppä Martti Nurmi Iittalasta, joka teroitti pukkelit ja meisselit niin, että niillä työ kävi. Tärkeä vaihe teroituksessa oli karkaisu: työkalun kovuus oli oleellinen ja sen sai aikaan vain kokenut seppä.

Lauri Jokisen kapitalistisia pyrkimyksiä osoitti haave saada verstaalle sähköllä toimiva hiomakone. Tätä edelsi pari turhaa yritystä hioa kiveä käsijauhimella: kahden kiven jälkeen luovutettiin. Kone ostettiin 1930-luvun puolella ja siitä alkoi teollinen toiminta Jokisen kiviveistämöllä. Samalla saatiin sähköt verstaalle. Vammalan Konepaja toimitti hiomakoneen, jossa oli valettu runko. Polvikoneen työala oli 2500 x 800 mm ja siinä oli vesijäähdytin. Näin päästiin eroon alihankintahionnasta, jota tehtiin Tampereella. Painavat rahdit olivat kalliita.

Ajan teknologian mukaan verstaalle kehitettiin valta-akseli. Sitä käytti yksi suuri sähkömoottori. Akselin hihnapyöristä otettiin lattahihnoilla voima verstaan koneille. Jokisen veistämölle niitä tuli hiomakoneen lisäksi kompressori ja tahko. Juurikin jälkimmäisen kanssa sattunut tapaus on kiviveistämön historian pahin työtapaturma: kerran tahko ei ollut käyttökunnossa ja hakkuri Kalle Kaskela kuitenkin sitä tarvitsi. Hän pani valta-akselin pyöriessä tahkon hihnan päälle. Samalla jalka kuitenkin lipesi ja käsi jäi hihnan ja siivapyörän puristukseen ja meni murskaksi kyynärtaipeessa. Mies kuitenkin selvisi. Käteen laitettiin proteesi, jossa arkikäytössä oli koukku. Tästä akaalaiset varsinkin muistavat Kallen hyvin.

Kehittyneen yrityksen toiminta keskeytyi, kun miehet lähtivät talvisotaan vuoden 1939 lopulla. Tuolloin verstas oli jo käymässä pieneksi ja jokseenkin vanhanaikaiseksi. Välirauhan aikana 1940 Kiviveistämö siirrettiin uuteen paikkaan Sipiläntien päähän. Uusi sota syttyi kuitenkin kesällä 1941 ja miehet joutuivat jälleen taistelun tielle. Näin jatkui Lauri Jokisen viisivuotinen sotataival – taipaleelle mukaan lähti myös kovahermoinen seppä Martti Nurmi, sittemmin Mannerheim-ristin urotöistään saanut ritari.

Sotien jälkeen toiminnassa ilmeni monenlaisia vaikeuksia. Kaikesta oli pulaa. Uusia teriä oli vaikea valmistaa, kun ei saanut kunnon terästä. Raaka-ainetta kiveä kyllä oli, mutta sen kuljettaminen vaati suuria ponnistuksia. Oli hankalaa saada rautateiltä vaunua kiven rahtaamiseen. Lastaus ja purkaminen piti tehdä nopeasti. Mainittakoon myös, että sota-aikana erityisesti jalkineita oli vaikeasti saatavilla: Lauri Jokisen Kiviveistämö kantoi kortensa kekoon luovuttamalla koneidensa käyttämiä remmejä mestarisuutari Oksalan käyttöön, joka teki näistä huopatossujen pohjia. Viimeisellä lomallaan Lauri Jokinen antoi luvan jopa käyttää valtaremmin tähän tarkoitukseen.

Sodan jälkeiset vuodet

Vähitellen sota ja sen kauhut unohtuivat. Kesällä 1945 alkoi touhu saada uutta puhtia – oli paljon rästitöitä, mitä sota-aikana ei ollut keritty tekemään.

Sipilän alueelle tuotu uusi verstas alkoi jälleen kehittyä omalla 1500 m2 tontillaan. Jokisten omakotitalosta sen erotti tonttien välillä kulkeva tie. Alueelle nousi hiontaverstas, kaiverrusverstas ja paja, joka oli edelleen käytössä melkein päivän viikossa. Ulkona katoksen alla tehtiin raaka työ. Siellä kivet hakattiin muotoonsa. Apuna nostossa oli käsikäyttöinen raana. Sen seitsemänmetrisen puomin avulla voitiin nostella jopa neljän tonnin kiviä.

Kiveä ostettiin Turun läheltä Vehmaalta. Kurusta hankittiin harmaata graniittia. Se ajettiin Otso-nimisellä laivalla Naistenlahteen Tampereelle ja työ luonnistui vain hyvällä ilmalla. Tampereelta kivi kuljetettiin Toijalaan. Jo ennen sotia Lauri Jokinen oli hankkinut liikennöintiluvan ja firmassa oli A-mallin Ford-kuorma-auto. Kyseinen ajoneuvo jouduttiin kuitenkin luovuttamaan sotilaiden käyttöön, jolle tielle se sitten jäikin. Kiviä voitiin kuskata myös hevosten ja parirekien avulla.

Hautakivien lisäksi tehtiin muutakin. Lauri Jokisen tekemiä ovat muun muassa tehtailija Matti Ritolan omakotitalon kivityöt, samoin Terissaaressa aikanaan Rauhanummen teettämät rakennuksen kivet. Yksi muisto Toijalan kaupungin teettämistä kivitöistä on Valtatien reunakivetys Huuskan kohdalla.

Paineilmatyökalut tekivät tuloaan 1940-luvun lopulla ja ne otettiinkin käyttöön varsin nopeasti. Terien varsiin juotettiin kovametallipaloja, jonka seurauksena pajapäivät vähenivät. Muun muassa Atlas Copco teki veistämöille kivityökaluja. Seuraava suurempi kehitys Lauri Jokisen verstaalla oli timanttisegmenttiterän hankinta. Sillä voitiin sahata jopa kaksikymmentä senttimetriä vahvaa kiveä. Kun hautakivet yleensä olivat viidentoista senttimetrin paksuisia, hyöty oli melkoinen. Sahan leikkuunopeus kovaan kiveen oli noin metri tunnissa. Teriä ei enää teroitettu, vaan tylsien segmenttien tilalle vaihdettiin uudet.

Työvoimasta sen sijaan oli joskus ongelmia. Hakkureita ja hiojia haettiin Tampereelta ja Kalvolasta. Verstaalle tehtiin myös kämppä kahden miehen tarpeisiin. Kun saatiin isompi työ, tuli kulkumiehiä töihin. Tarina kertoo, että kerran yksi toi poikamieskämppään vaimonsakin mukaan. Sitten taas joku toinen sai hommia ja kulkumiehet menivät. Näin homma pelasi – ei tunnettu lomautuksia ja palkka maksettiin vain tehdystä työstä. Joskus ongelmana oli, että toiset yrittäjät koettivat hakea itselleen väkeä kilpailijoilta kesken urakan. Maanviljelyksen sesonkiaikojen välillä Kurusta muun muassa tuli töihin kokeneita kivimiehiä.

Pojasta polvi paranee

Laurin nuorin poika Mauno alkoi hiljalleen miehistyä 1950-luvun alkupuolella. Hän aloitti jo hyvin nuorena isänsä kiviveistämöllä hiojana – hiojia oli töissä muitakin, mutta tuppasivat monet olemaan ryyppymiehiä. ”Oli Pekka Kiljunen ja Matti Kurusta, joka ei tiedä surusta”. Lauri Jokinen alkoi sairastella 1960-luvun lopulla ja kiviveistämöllä tapahtui sukupolvenvaihdos kuin itsestään. Mauno Jokinen meni naimisiin 1961 Urjalan tytön Helyn kanssa. Lapsia heille syntyi Jari, Janne ja Leena. Hely myi Pennasella kenkiä, hoiti perhettä ja alkoi 1980-luvun alkupuolella hoitaa myös kiviveistämön kaiverrustyöt.

Aikaisemmin kivien kirjoituksia ja lisäyksiä tehtiin paikan päällä hautausmailla meisseleillä hakkaamalla. Kun saatiin paineilmatyökalut, työ muuttui oleellisesti. Kiven päälle valettiin ensin massaa, josta tuli kuin matto. Sitten mattoon leikattiin veitsellä sabluunan avulla teksti, joka sitten hiekkapuhallettiin. Kiveen kaivertui teksti ja käytetty massa voitiin keittää uudelleen ja valaa seuraavan kiven päälle. Uuden teknologian myötä kyseiset työt tehtiin verstaalla – kivi noudettiin veistämölle ja palautettiin sitten uudistettuna haudalle.

Kiven käsittelyä kehitettiin entisestään. Mauno Jokinen lisäsi sahan kapasiteettia niin, että uudella koneella ja terällä pystyttiin sahaamaan kuudenkymmenen senttimetrin vahvuista kiveä. Tällöin erilaisten taulujen tekeminen kävi mahdolliseksi. Kiven hiontaa kehitettiin uusilla teräpäillä. Käyttöön uusi kone tuli Korpilahdelta 1970-luvun lopulla.

Kivitöitä tehtiin siten myös rakennuksille. Hotelli Aulankoa laajennettiin, jonne toimitettiin Toijalasta tarvittavat rakennuskivet. Samoin tehtiin Visavuoren Kari-paviljonkiin. Lempäälän seurakunta tilasi paljon kiviä. Niistä tehtiin muun muassa kirkon rappuset ja hautausmaan ympärille kiviaita.

Mauno Jokinen osasi kyllä kivityöt, mutta niitä piti myös markkinoida. Vaikeinta oli ovelta ovelle -myynti. Myöhemmin asiakkaat tulivat Maunon kutsusta hänen kotiinsa kiviostoksille, jolloin neuvottelut kivestä ja kaiverrusteksteistä voitiin käydä rauhassa osapuolten kesken. Vuodessa tehtiin noin 60 hautakiveä. Tuohon aikaan osa haudoista oli vielä hyvin suuritöisiä, kun tehtiin reunakivetkin. Niistä luovuttiin 1980-luvun lopulla.

Toijalan Kiviveistämö Ky:n vetomies Mauno Jokinen sai ansaitsemaansa tunnustusta työstään Vuoden yrittäjä -palkinnon myötä Toijalassa 1989.

Projekti Timo Sarpaneva

Yksi isoimmista urakoista oli Iittalan lasitehtaalle lasiuunien tiilien sahaaminen. Urakka poiki Jokiselle myös uuden projektin, nimeltänsä Timo Sarpaneva.

Lasiuunien tullessa tiensä päähän, ne sammutettiin ja lopulta purettiin. Uunin pohjalle jäi noin puolen metrin vahvuinen lasimassa, joka sitten jähmettyi kylmäksi lasiksi. Tuo kiinteä lasi hajotettiin kimpaleiksi ja vietiin ulos. Lasitehtaan muotoilija Timo Sarpaneva näki juurikin näissä lasimöhkäleissä mahdollisuuksia taiteeseensa. Kerran hän kysyi, kuka mahtaakaan sahata lasiuunien tiilet. Sarpaneva ilmestyikin eräänä päivänä Jokisen veistämölle mukanaan kuorma lasilohkareitansa. Niitä alettiin sahata ja hioa.

Aluksi ongelmana oli, että taiteilija ei ymmärtänyt Jokisen ajankäytölle maksamisesta. Kivestä ja lasista piti tehdä sitä ja tätä, mutta maksuista ei ollut tietoakaan. Taiteilijalla ei ollut rahaa, eikä Iittala suostunut maksamaan muotoilijansa yksityisprojekteja. Miten lie Sarpaneva hoitanut asian, mutta kerran verstaalle saapui puhelu ja langan päässä oli vuorineuvos Ahlström. Hän pyysi luuriin Sarpanevan. He puhuivat kymmenkunta minuuttia ja sen jälkeen Sarpanevan töistä sai laskuttaa tuntikirjanpidon mukaan.

Työn teettäjänä taiteilija saattoi olla oikullinen. Yhtenä kertana oli lasista muotoiltu karhu. Päivän kuluessa Jokinen sanoi Sarpanevalle, että piirrä sille nyt silmät, että päästään ne hiomaan. Sarpaneva vain örähti ja lähti. Seuraavana aamuna soi puhelin Jokisilla aamuviideltä: Sarpaneva soitti ilmoittaakseen, että kyllä hän tietää milloin karhun silmät pitää suunnitella, eikä häntä tarvitse neuvoa.

Sarpanevalle tehtiin töitä pari vuotta. Milanossa järjestetyssä maailmannäyttelyssä 1986 oli esillä parisenkymmentä Sarpanevan työtä, jotka olivat Toijalan Kiviveistämön käsialaa. Sarpanevan mukana näyttelyä pystyttämässä oli muiden muassa Maunon poika Janne. Muita oli esillä ympäri maailmaa muun muassa Yhdysvalloissa, Japanin Yokohamassa, Länsi-Saksan Dortmundissa sekä Itävallan Wienissä, jossa avajaisissa olivat läsnä presidentit Kirschläger ja Koivisto.

Tampere-talossa on ollut Sinisen tien päätteenä lasinen taideteos, joka kantaa Timo Sarpanevan nimeä. Kädet työn takana ovat Mauno Jokisen, mutta siitä kiellettiin ankarasti puhumasta missään. Mauno kertoi, että hän joskus talolla käydessään on joillekin myöhemmin kertonut, että tuo veistos on hänen tekemänsä. Kuulijat useimmiten hymyilivät pitäen kertomusta satuna ja kertojaa hieman höperönä.

”Hyvin Sarpanevan työt meille sopivat. Toijalalaiset kun eivät kuole siihen tahtiin kuin pitäisi, ovat pitkäikäisiä ja sitkeitä, niin yritystoimintaa voitiinkin monipuolistaa”.

Perheen voimin

Toijalan kaupungissa asutus laajeni ja Kiviveistämökin sai naapureita. Joitakin veistämön työmaa häiritsi ja kaupunkikin patisti alueelta pois. Yksikin naapuri kertoi valituksessaan kaupungille, että veistämö on vaarallinen paikka lapsille. Vastineessaan Jokiset ilmoittivat, ettei paikka leikkipaikaksi missään nimessä ole tarkoitettukaan.

Jokiset rakensivat omakotitalon Kilsaan 1970-luvulla. Naapurina oli kunnallisneuvos Toivo Seppänen perheineen. Kerran Topi sanoi Maunolle, että vähän matkan päässä oleva teollisuustontti Hallitiellä kannattaisi varata, tai muuten se menee käsistä. Siitä paikasta Jokinen riensi kaupungintalolle ja varasikin tontin. Helyn siskon vävy Perttu Nieminen suunnitteli ja piirsi annettujen toiveiden pohjalta uuden hallin kuvat. Kun Jokinen vei piirustukset rakennustarkastajalle, oli tämän ensimmäinen kommentti, ettei tämä olekaan ihan tyypillinen teollisuushalli. Siihen kai vaikutti se, että rakennuksessa oli muutama pyöreä ikkuna. Talkoissa oli mukana myös Jokisten nuori vävy Jari Hokkanen, joka työskenteli Lapinleimu Oy:llä tuotekehittelijänä. Hän teki uudisrakennukselle tarvittavat lvi-suunnitelmat.

Varsinainen rakentaminen tehtiin omin voimin kuitenkin siten, että paikallisia yrittäjiä käytettiin aliurakoitsijoina. Halli rakennettiin ensin täysin valmiiksi ja sitten vasta muutettiin. Pari vuotta kestänyt suunnittelu ja rakentaminen päättyi, kun vuoden 1993 alussa alettiin toimia uusissa tiloissa. Tuotanto ei katkennut missään vaiheessa.

Uuteen halliin tuli myös uusia koneita. Hankittiin Henschel-merkkinen automaattinen hiomakone. Isoteräisen sahan toimitti tunnettu kivikoneiden tekijä ja -asentaja Itälä. Yrityksen henkilökunnan muodosti perhe Mauno, Hely ja Janne Jokinen sekä näihin aikoihin muutama lisätyöntekijä. Janne oli käynyt puoli vuotta kestävän Kivikoulun Vammalassa. Hauskaa sinänsä, että koulun opettajat taas kävivät itse kouluttautumassa Toijalassa. Veistämöllä tehtiin etupäässä hautakiviä.

Hely puolestaan jätti myyjän työt kenkäkaupassa ja oli vakituisena Kiviveistämöllä. Hänen valtakuntaansa olivat konttori ja kaivertamo. Esikoinen Jari otti hoitaakseen toimiston työvälineiden nykyaikaistamisen ja ATK otettiin käyttöön myös kaiverruksessa. Tässä työssä perhepiirin lastenlapset olivat suurena apuna: 2000-luvun alusta alkaen kesätöissä kaivertamassa kävivät Jarin tyttäret ja kymmenisen vuotta myöhemmin kaiverruksen jaloa taitoa jatkoivat Leenan tyttäret.

Kaiverrus ja kultaus on ollut Helystä asti naisten käsissä. Jos huomasi katsoa Mauno Jokisen kivimiehen kouria, oli asia aika luonnollista ymmärtää. Maunolla ei toisaalta ollut haluakaan moiseen näpertämiseen – miehen omin sanoin. Kultaus myös vaatii suurta tarkkuutta ja hukkaa ei juuri saa jäädä: kultauksessa nimittäin käytetään aitoa kultaa ja se hankitaan erittäin ohuina lehtikultalevyinä.

Hautakiviä tehtiin omalla porukalla. Jonkin verran tehtiin myös rappuja, sokkeleita ja sillan pilareita. Mauno Jokinen alkoi sairastella 1990-luvun puolivälin jälkeen. Näihin samoihin aikoihin alkoi tulla tilauksia rakennuskivistä. Niitä sahattiin paljon ja noin 80% tuotannosta meni pääkaupunkiseudulle. Sikäläiset asennusliikkeet hakivat kivensä kuorma-autoilla ja asensivat itse kivensä. Tästä syntyi ajatus laajentaa kivipuolta.

Rakennuskivistä paluu perinteisiin hautakiviin

Rakennuskivibisnes sen sijaan pyöri ympäri vuoden ja niiden menekki kasvoi koko ajan. Puskaradio toimi markkinoijana – Toijalasta sai kivet tilattua luotettavasti.

Toiminnan seurauksena myös työtiloja oli laajennettava. Rakennusliike Kari Korkeemaa Ky rakensi toisen tuotantohallin ja sen valmistumisen jälkeen syksyllä 2000 yrityksellä oli käytössä 1100 neliötä työtilaa. Oman väen lisäksi oli neljä työntekijää. Tällä porukalla yritys teki tuotannostaan 85% rakennuskiviä ja 15% hautakiviä.

Sukupolvenvaihdos tuli myös ajankohtaiseksi. Yritys muutettiin osakeyhtiöksi. Suurimmaksi osakkaaksi nousi Janne Jokinen 70% osuudellaan. Samalla hänestä tuli yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja. Hely ja Mauno jäivät vähemmistöosakkaiksi. Mauno sanoikin olevan töissä pojallaan.

Uuteen halliin investoitiin myös uusia koneita. Rakennuskivien hiontaan ostettiin hiomakone. Samoin ostettiin automaattinen pyörösaha, jossa oli kaksi pöytää. Toisella ajettiin, kun toiseen kiinnitettiin aihioita. Aihiosahaksi hankittiin uusi lankasaha, joka mahdollisti 4-5 kuution kivien työstämisen. Investoinnit yhdessä hallin kanssa olivat mittavat: noin 2,5 miljoonaa markkaa.

Iittalassa hakattiin katujen reunakiviä. Töissä oli joukko kiinalaisia työmiehiä, joille alettiin sahata aihioita vuoden 2002 aikana. Töitä tehtiin kaksi vuotta yötä päivää lankasahalla. Puolet Iittalan tarpeista tuli Toijalan Kiviveistämöltä. Muutamaa vuotta myöhemmin kiveä alettiinkin tuomaan Kiinasta. Jokisen hinta oli kohdillaan, mutta aikataulut vaikeita. Reunakivibisnes alkoi hiipua.

Uusi valtaus tehtiin hautakivipuolella. Jokisella oli hyvät koneet ja niillä alettiin valmistaa puolivalmiita hautakiviä muille veistämöille. Näin edettiin ja rakennuskivien tuotanto laski alle puoleen yrityksen tuotannosta. Hautakivituotantoon panostettiin kunnolla ja hankittiinkin uudet muoto- ja reunahiomakoneet. Toimenpiteellä hautakivien osuus tuotannosta oli jo 90 prosenttia. Vuonna 2007 hankittiin vielä sivuhiomakone ja myöhemmin 2012 toinen lankasaha, jolloin hautakivien tuotanto nopeutui entisestään. Vuonna 2014 tuli vielä uusi reunahiomakone.

Janne Jokinen osti loputkin osakkeet vanhemmiltaan vuonna 2010 ja tuli näin yksin yhtiön omistajaksi.

Vuosi 2019

Töissä vakituisesti on tällä hetkellä neljä työntekijää ja miesvahvuuteen voidaan lisäksi laskea Jannen omat pojat. Kiveä käytetään vuodessa noin 150 kuutiota. Janne hyppää itse rekan kyytiin raakakiveä ostamaan – näin hän pääsee valitsemaan itse kiven koon, muodon ja värin. Edelleen Kurusta haetaan harmaata ja Vehmaalta punaista, aivan niin kuin Lauri-vaari aikoinansa. Lisäksi Mäntsälästä haetaan juovikasta punamustaa sekä Korpilahdelta ja Ilomantsista mustaa.

Hautakivien myynnissä kappalemäärä on pysynyt suurin piirtein ennallaan, mutta hinta on laskenut. Hautauskulttuuri on muuttunut, varsinkin kaupungeissa. Tuhkahautaus Suomessa on yleistynyt huimasti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Perinteiden puolella on havaittavissa pinnallistumista, johon on varmastikin syynä väestön ikääntyminen, yksinasuvien määrän lisääntyminen, lasten ja muiden omaisten asuminen eri paikkakunnalla sekä uskontokuntiin kuulumattomien kasvu. Hautapaikat ja hautamuistomerkit ovat kovasti pienentyneet, mikä on sinänsä harmi, sillä talvella pienet muistomerkit hautausmaalla jäävät lumen alle eivätkä tällöin palvele omaisia, kuten niiden on tarkoitus.

Vaikka hautakivien sesonki on kesällä, niin yritys kykenee toimimaan ympäri vuoden: talvella sahataan ja hiotaan kiveä valmiiksi varastoon 15 senttimetrin levyiksi. Osa muistomerkeistä tehdään nimitietoja vaille valmiiksi. Myös hautojen pohjakiviä tehdään varastoon. Samoin talvikauteen keskitetään koneiden suurimmat korjaukset ja huollot.

Yrittäjyys on intohimoa, ahkeruutta, määrätietoisuutta sekä taitoa – tästä kaikesta on muistuttamassa Ilma-mummun vanha Singer Jannen olohuoneessa. Janne Jokinen luottaa perheen ja perinteiden voimaan ja aikoo tulevaisuudessa panostaa ennen kaikkea yksilölliseen palveluun. Useimmiten ihmiset yhä haluavat pysyvän muistomerkin ja paikan, jonne voi käydä viemässä kynttilän ja kukkia. Edesmenneen Mauno Jokisen sanoin: hautakivi on kunnianosoitus menneille sukupolville.

Kirjoittaja on Toijalan Kiviveistämön kivimiehiä neljännessä polvessa. Teksti perustuu Markku Lapinleimun vuoden 2013 Maunon, Helyn ja Jannen haastatteluiden pohjalta laatimaan historiikkiin.